Koiramainen juttu

Olemme erikoinen perhe, vaimoni ja minä. Meillä ei ole omaa koiraa. Silti pidämme koirista ja meillä on yksi läheinen koira, koska hän on saanut olla ilonamme useita kertoja. Joskus jopa viikonkin. Nyt kerron kuitenkin toisesta koirasta, joka on minulle tutumpi, kuin vaimolleni.

Dusty 05 2016p

Hän on japanin pystykorva ja tuntee nimen Dusty (pölyinen). Hänen isäntäväkeään ovat vanhempi tyttäreni ja hänen perheensä. Kun olen käymässä heidän luonaan olen saanut olla ulkoilemassa monta kertaa Dustyn kanssa. Muistan ensimmäisen ulkoilukerran. Hämmästyin, kun Dusty ei juurikaan kokeillut kumpi määrää reitin, hän vai minä. Useimmiten jokainen koira testaa sen asian, kun on ensimmäistä kertaa uuden ihmisen kanssa lenkillä. Kyllä Dustylla oma tahto on, älkää muuta kuvitelkokaan.

Sen ensimmäisen ulkoilukerran jälkeen Dusty teki jotain odottamatonta. Istuin olohuoneen nojatuolissa ja Dusty makoili lattialla. Yllätyksekseni Dusty nousi, tuli luokseni ja laittoi etukäpälänsä polvilleni. Ihmettelin, että mitä nyt? Sitten Dusty nosti oikean käpälänsä pystyyn. Silloin välähti. Tajusin, että läpyhän nyt pitää antaa. No niin tein ja Dusty vaihtoi käpälää. Annoin läpyn oikeallekin tassulle. Sen jälkeen Dusty palasi tyytyväisenä lattialla makoilemaan. Olin hämmästynyt ja otettu. Dusty halusi osoittaa, että me ollaan kavereita. Näin uskon.

Runsaat kaksikymmentä vuotta sitten nuorempi poikani oli rippikoulussa. Hän kertoi, että rippikoulun opettaja oli sanonut ”Ei koiralla ole sielua.”. Poikani kertoi sen minulle ja tarkistin asian Ison Raamatun Tietosanakirjan avulla. Tulin siihen tulokseen, että kyllä koiralla on sielu. Järki ja kokemuskin sen todistavat. Koirat osaavat kyllä ilmaista tunteensa. Senhän jokainen koiran omistaja tietää. Ellei ole sielua, ei voi tunteitakaan ilmaista.

Dustyn kanssa on helppo lähteä ulos. Se työntää itse päänsä kaulapantaan, kun pitää sitä sen edessä. Kaulapannan poisotto voikin olla vaikeampaa. Siitä Dusty ei jostain syystä pidä. Yleensä se murahtaa, kun kaulapanta poistetaan. Kaulapannan poistossa täytyy olla ripeä, niin ei tule ongelmia.

Olinpa taas ollut Dustyn kanssa ulkona. Tultiin sisälle ja oli aika ottaa kaulapanta pois. Jostain syystä olin tavallistakin kömpelömpi, enkä ollut saada sitä pois. Kolmannen yrityskerran jälkeen Dusty hermostui, rähähti ja nappasi hampaillaan kädestäni kiinni. Karjaisin, irrotin ja nousin pystyyn. Dusty loikkasi muutaman metrin päähän minusta, kaulapanta ja hihna kiinni ja alkoi tuijottaa. Nuhtelin sitä ihan rauhallisella äänellä. Dusty oli hiljaa ja tuijotti. Siinä me kaksi tuijotimme toisiamme. Tuijottaessa kului varmaan pari pientä ikuisuutta.

Aloin riisua itseltäni kenkiä pois. Mutisin samalla.

– Toi ei ollut kivaa. Nyt ei kyllä olla kavereita.

Sitten Dusty yllätti minut. Se tallusteli luokseni talutushihnaa vetäen korvat luimussa ja alkoi puskea päällään. Tajusin, että se halusi pyytää anteeksi. Halasin, rapsutin sitä ja sanoin:

– Ollaan me sittenkin taas kavereita.

Ai, että koirallako ei ole sielua!

Julkaissut Pekka Sevanto

Olen 78 vuotias eläkeläinen ja naimisissa Pirjo vaimoni kanssa, joka on minua parisen vuotta nuorempi. Asumme kahdestaan kerrostalohuoneistossa noin sadan tuhannen asukkaan kaupungissa Suomessa. Olemme molemmat tunnustavia kristittyjä. Yksi harrastuksistani on radioamatööritoiminta OH2BFS kutsulla vuodesta 1965 lähtien. Tällä hetkellä minulla ei ole omia laitteita, mutta käyn satunnaisesti pitämässä radioamatööriyhteyksiä Kuopiossa kerhoasemalta tunnuksella OH7AA.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: